Kirpputorilöytöjä & hiusten muokkausta

Huh! Venähtipäs se päivä pitkäksi..kello näyttää jo puol kahta yöllä ja nyt vasta rojahdin ihan kunnolla sohvan pohjalle ilman kiireen häivää. tuossa äsken pyykkiä ripustaessani kuivumaan mietin jotta en tänne kirjoita mitään tänään mutta tässäpä sitä ollaan kuitenkin.

Aamu alkoi ihan tuttuun tapaan, lapset heräsi ensin lastenohjelmien pariin ja minä vötkysin sängyssä vielä puolisen tuntia ennen kuin nousin pienille puuronkeittoon. On niin ihana nauttia kiireettömistä aamuista kun vanhimmilla poijjilla on vielä tämä viikko joululomaa.

Aamun edetessä päivään laitoin pienet päiväunille ja Marko jäi puhelimen kanssa kuulolle kotia kun minä ja Juho painelimme tien toisella puolella olevaan ruokakauppaan ja mutka kirpparin kautta kotiin. Minä oonkin kova koluamaan kirpparit ja kierrätyskeskukset...lähes kaikki vaatteeni olen niistä itselleni haalinut, vaatekaupoissakin olen käynyt mutta harvoin löydän itselleni mitään vaikka kuinka etsisin. Tälläkin kertaa mukaan tarttui muutama kiva pusero ja kaksi runokirjaa sekä sattumalta silmiini osui melkein lukematon ja uudenveroinen kirja kuin Pinkkiä energiaa. Kirja sisältää aivan mielettömän ihania possun kuvia, aitoja kuvia siis, ja ihania pieniä lauseita siitä kuinka tyttönä/naisena onkaan kiva olla ja kirja onvaaleanpunaisia kuvia täynnä. Kirjasta tulikin  heti eräs ystäväni mieleen ja hihkaisinpa jopa ääneen riemusta kun se oli niin passeli ystäväni persoonaan kuin olla ja voi.

Illalla tulikin sitten ystäväni kahveelle ja sain kirjan annettua hänelle, ja voi että tuli hyvä mieli itsellekin. Joskus löydän juuri kirppareilta jotain mikä kovasti muistuttaa jotain ystävääni niin paljon että se vain on ostettava ja annettava :D

Lapset saatuani yöunille aloitin hiustenleikkuu operaation, kävin ohennus-saksilla koko kuontaloni läpi ja kynin hiukseni lyhyeksi, paitsi päältä ja edestä jätin reilusti pitkäksi. Niskaan jätin myös pitemmät hiukset. Hiukseni saivat myös viininpunaisen värikäsittelyn paitsi pitkät hiukset jätin tummiksi, melkein mustiksi. Hiuksista tuli aika kivat, vaikka itse sanonkin :) Kuvaa en tänne laita koska en käsien tärinältä pysty ottamaan kuvaa kameralla, käsi rupeaa aina tärisemään jos joudun yhdellä kädellä kameraa pitämään.

Kaikenkaikkiaan oli oikein mukava päivä ja minun on aika painua pehkuihin. Tiskikone vielä jyllää mutta se saakin jäädä päälle. Läppäri petiin mukaan ja unilääkkeeksi fintv.com: sta katson leffan Legenda suojelijoista (koko perheen fantasia animatio) loppuun mikä viimeyönä jäi kesken.

Kiusaamisesta asiaa

Kiusaamista esiintyy nykyaikana valitettavan paljon ja kaikkialla; kouluissa; työpaikoilla, netissä ja ihan ventovieraatkin saattavat ruveta herjaamaan tms. ihan tuosta vain ja julkisesti. Myös se on ikävää miten jotkin ihmiset eivät muuta keksi kuin kyttäävät toisten ihmisten tekemisiä ja menoja ja sitten näkemänsä perusteella alkavat keksiä omia juttujaan, jotka yleensä ovat negatiivisia, ja laittavat huhuja liikenteeseen jotka eivät pidä paikkaansa. Mikä siinä on niin vaikeaa etteikö voisi mennä ja kysyä suoraan miten on asiat ennenkuin vetää omia johtopäätöksiä, tai yksinkertaisesti antaisivat toisten elää elämäänsä niinkuin itse haluaa. Perättömien huhujen takia sitten ihmisiä ruvetaan syrjimään ja naljailemaan, yksi on juuri esimerkiksi "huoraksi" leimaaminen. Nykyaikana on hyvin normaalia että sinkkuna ollessaan sitä haluaa olla ja mennä vähän samalla tyylillä kuin sarjassa "Sinkkuelämää", suurissa kaupungeissa tämä on jo hyväksytty mutta pikkukylissä sinkkunaisen tai -miehen hauskanpito lannistetaan leimaamalla "huoraksi" ja "pukiksi".

 Toinen mistä paljon kiusataan on toisen ihmisen ulkonäkö. Jos olet vähänkään pullea niin olet läski ja jos ei ole muodin mukaiset viimeisintä huutoa olevat vaatteet niin siitäkin sitten kiusataan ja mollataan. Kukaan ei ole täydellinen eikä pidäkään olla ja ehdottomasti erilaisuus kunniaan. Maailma olisi aika tylsä paikka jos ei meitä olisi moneen junaan niin käytökseltään kuin ulkonäöltäänkin.

 Inhottavaa on sekin miten vielä aikuiset ihmiset kehtaavat kiusata, lapsellista!! Mutta se "minkä nuorena oppii niin vanhana taitaa", ja tästä syystä olisikin hyvä jos kiusaamiseen puututtaisiin jo koulussa, napakasti ja vakavasti ottaen, eikä sivuutettaisi pienintäkään kiusantekoa koska siitä se muuten herkästi pääsee valloilleen.
Myös vanhemmilla on vastuu, se minkälaisen mallin kotona saa ja jos ei välitetä lapsen teoista ja annetaan lapsen tehdä mitä vaan niin senhän tietää että lapsi käyttää tilannetta hyväkseen. Lapsen voi kirjaimellisesti "hemmotella pilalle" ja tällaisen lapsen on vaikea aikuisenakaan sopia sosiaaliseen maailmaan.

 Kiusaamisesta on mediassa puhuttu jo vähän enemmän mutta silti vielä liian vaitonaisesti ja liian harvoin. Toivonkin että aihe pääsisi selkeästi näkyville ja herättäisi kansan avaamaan silmänsä todellisuuteen. Kiusaajat eivät ymmärrä sitä miten kiusatun henkiset voimat kuluvat ja itsetunto voi romahtaa niin alas että ihminen masentuu vakavastikin ja kyllähän se niin on että kiusatulle jää ikuiset arvet. Olisikohan kiusaajasta itsestään mukava elää pelossa ja miettiä joka aamu kouluun tai töihin tms. mennessä että mitähän sitä taas saa niskaansa? Tuskinpa vain.

Maaaaaanantai......

Väsyttää...väsyttää... ja väsyttää! Mikähän kumma se on kun aina maanantaisin väsyttää ihan hirveästi. Kauppareissunkin venytin huomiselle vaikka jääkaappi ammottaa tyhjyyttään. Pyykkivuori odottaa, lattia ja sohva täynnä poppareiden murusia...imuroin vasta huomenna. Lapsetkin ovat jääräpäisinpiä juuri maanantaisin, Lenni ei suostu vaatteita laittamaan päällensä ja kovasti yrittää pomottaa veljiään. Juho kiukuttelee ihan joka asiaan ja juoksee, hyppii, pomppii ja pyörii pitkin lattioita. Leevi tahtoo pöydiltä jokaikisen tavaran, räplää vahvistinta, tietokonetta, eikä telkkariruutukaan säästy kämmenen iskuilta ja joka kiellosta loukkaantunut itkunpuuska. Marko taasen kiusaa Juhoa minkä kerkiää ja nauraa räkäsesti päälle, kinuaa telkkarin ääreen ja ei tunnu lotkauttavan korvaansa millekään mitä sanon. Kissakin vetää älytöntä rallia pitkin päivää että matotkaan ei paikoillaan pysy ja kyttää ja vaanii että milloinka  olisi tilaisuus hyökätä jonkun meidän varpaisiin kiinni.
Ah!! ...Mikä ihana maanantai!! Tuttuni sanoja lainaten, "On ihan Karvis olo!"

Hieman Runoutta...

Elän elämääni täysillä
annan tuulien kuljettaa

Minne ikinä laskeudunkin
otan kaiken vastaan

En huoli huomisista
en sure eilisistä

Antaa tuulien kuljettaa
elämänjano mukanaan

Uudet tuulet kirjoittaa
tarinaa

päivä kerrallaan

 

Siinäpä omasta suonesta pulpunnut runo joka on myös facebookkini profiilissa...ja tämän runon mukaan minä elämääni elän, tai kovasti ainakin yritän :) 

Sanontakin sanoo että "Hiljaa hyvä tulee" ja siksi en nykyisin viitsi hoppuilla ja se näkyy kyllä ihan kaikessa..iän myötä sitä on tullut hieman laiskaksi :D

Mennyttä aikaa pähkinänkuoressa

Nyt kerron vähän omasta menneisyydestäni..josta tämän blogisivustoni nimikin, Oman elämän voittaja, juontaa.

Jo ihan pienestä pirpanasta asti olen elämässä joutunut kestämään vaikka ja sun vallan mitä. Oma äitini ei koskaan osannut tai kuten hän itse on minulle sanonut, ei halunnut olla minun äiti, se on aika kurjaa kuultavaa vaikka aikuisiällä sen sain kuulla. Mutta sen kyllä lapsenvaistonikin sanoi jo todella varhain. Muistan kun pikkutyttönä, n.4 vuotiaana istuin huoneeni lattialla itkien ja toivoin kuolemaa ihan tosissani...mistä lie moinen mieleeni silloin tullut niin vahvana. Vanhempani erosivat kun olin 3-vuotias ja syynä oli isän paha alkoholiongelma ja siitäpä sitten juontuukin äitini mielenterveysongelmat. Koskaan en päässyt äidin syliin, koskaan hän ei minua halannut, ja oven takaa piti huutaa ja kysyä lupa jopa vessassa käyntiin, josta johtuen öisin kastelin sänkyni kun en uskaltanut herättää äitiä selkäsaunan pelossa kun siitä oli jo kokemusta, löi, potki, sähköjohdostakin sain monet kerrat maistaa niin että mustelmat tuli. Tätä samaa jatkui vuosikausia ja tunsin oloni todela surkeaksi ja toivoin kuolemaa yhä useammin.
Eka luokan aloitettuani koulussa minä otin tilaisuudesta vaarin ja karkailin koulun jälkeen kun en uskaltanut mennä kotiin ja välttelin kotiinmenoa iltapimeään saakka, jäinpä jopa myymälävarkaudestakin kiinni kerran, ja teinityttönä sitten toisenkin kerran, mutta siihen jäi miun myymälävarkaudet. Ollessani 9-vuotias, muutimme Keravalle koska äitini löysi sieltä itselleen miehen ja luuli että eälämä olisi siellä helpompaa. Kävi kuitenkin niin että mies petti äitiäni joka oli jo raskaanakin. Minua kohtaan äitini käytös oli edelleen väkivaltaista ja elin omassa huoneessani lukitun oven takana..ja teininä minun piti edelleen kysyä lupa vessassakäyntiinkin.
Pikkuveljeni synnyttyä olin onnellinen siitä että sain sisaruksen ja odotin innolla että pääsen vauvaa hoitamaan ja leikkimään pikkuisen kanssa hänen kasvettuaan. Kävi kuitenkin niin että aina kun sairastuin flunssaan niin sitten sairastui myös veljeni ja oltiin kipeänä todella usein kun koulussa jylläsi usein tauteja. Veljeni joutui eräs yö ollessaan parivuotias, sairaalaan ambulanssilla koska oli joutunut koomaan. Ja koomahan johtui siitä että veljelleni oli puhjennut diabetes ja lääkäri oli sanonut että veljeni oli altistunut sairauteen koska ollut niin paljon flunssaa. Siitä sitten alkoikin lopullinen helvetti kun äitini sanoi minulle että diabetes oli minun syy ja että minun takia veljeni melkein kuoli..siitä sain kuulla todella usein ja monesti kuulin äidin toivovan että minun pitäisi jäädä auton alle ja kuolla pois. En enää saanut viettää aikaa veljeni seurassa. Äidin käytöskin paheni todella sairaalloiseksi, hän teippasi pakettiteipillä vaahtomuovin kaistaleen lattiaan kiinni että se peitti raon oven ja lattian välissä. Tällätavoin hän kuvitteli että ei pääse "Laura-pöpöt", kuten äitini sanoi, leviämään muuhun huoneistoon ja jokaikisen vessassakäyntini jälkeen hän otti ja desinfioi minun koskettamani kohdat jalankulkuväylää myöten ja vessan...huh!! Ruoankin sain huoneeseeni.
Karkailin yhä enemmän kotoa ja kävipä meillä kerran sosiaaliviranomaisetkin äidin pyynnöstä koska hän halusi puhua mahdolisuudesta laittaa minut lastenkotiin...ja itseasiassa olinkin siihen valmis mutta asia jäi kuitenkin siihen koska tätini houkutteli äidin muuttamaan takaisin kotipaikallemme Kajaaniin.Sekin juontaa juurensa siitä kun kerran äitini ollessa kauppareissulla, minä murtauduin huoneestani ulos (koulusta varastamieni saksien avulla) ja soitin salaa tädilleni ja kerroin ensimmäistä kertaa ihan kaiken. Tätini sanoi että hän on kyllä huomannut jo pitkään että kaikki ei ole hyvin ja on yrittänyt äidilleni puhua mutta ei ole hyödyttänyt mitään.
Me sitten muutimme Kajaaniin, Luojalle kiitos!!, ja tunsin oman oloni helpottavan heti koska sitten sain viettää aikaa tätini kanssa paljon ilman äitiä, ihan niinkuin pienenäkin. Sitten koitti yläasteella ripariaika ja konfirmaatio päivänä sain jymy-yllätyksen, äitini sanoi että pääsen tätini luo asumaan pysyvästi. Siitäkös minä ilostuin ihan toden teolla..se oli nimittäin olut salainen haaveeni. Tätini oi puhunut äidilleni suoraan ja oli saanut äidin myöntämään tekosensa minua kohtaan ja oli suostunut tätini vaatimukseen luovuttaa minun huoltajuus tai tätini ilmoittaa sosiaaliviranomaisille jolloin veljenikin oisi otettu äidiltä pois.
Onneksi äitini ei koskaan ole veljelleni tehnyt mitään pahaa, mutta käytös oli ja on vieläkin veljeäni kohtaan sitten liiankin lepsu..eli veljeni on saanut aina kaiken periksi ja saa edelleenkin. Nykyisin kuulemma ei äitini saisi edes miestä itselleen etsiä koska veljeni ei sitä suvaitse...ei kovin hyvältä kuulosta ja veljeni on jo teini-ikäinen.
Äitini on pyytänyt anteeksi minulta ja sanonut suoraan ettei koskaan minua rakastanut. Anteeksi olen antanut mutta en tunne häntä äidikseni muuten kuin nimityksen varjolla vain. Minulle Äidin roolin on näyttänyt rakas tätini miehensä kanssa ja serkkuni ovat minulle ne veli ja sisko yhä edelleenkin.
Että siinäpä minun lapsuus tiivistetysti..en muista kovin montaa onnellista hetkeä. Ja ei se elämä ole helppoa ollut sen jälkeenkään. Minulle tuli itselleni paha alkoholiongelma johon kuului myös lääkkeet, eli lääkkeiden ja alkoholin sekakäyttö. Menetin myös luottotietoni jotka eivät vieläkään ole palautuneet..pankista otin täysi-ikäisenä opintolainan joka sitten kaverini kanssa ryypättiin ja tuhlattiin sen siliän tien, kuljettiin paikkakunnalta toiselle ja viinaa ja yhdenyön suhteita piisasi. Kunnes tapasin sellaisen miehen jonka kanssa kuvittelin eläväni elämän loppuun asti ja saatiin kaksi lastakin, minun vanhemmat poikani Marko ja Juho. Markon saatuani olin juuri ja juuri täyttämässä 19v. Suhde oli kuitenkin väkivaltainen, olin kirjaimelisesti nyrkin ja hellan välissä. Tulee niin kammottavasti lapsuus mieleeni kun minun piti mieheltäni kysyä lupa siihen, että saanko käyttää lasta vaunuilemassa ulkona, ja lupaa harvemmin sain. Markon ja Juhon välissä oli yksi raskaus mutta sikiö kuoli kohtuuni kohdistuneen rajun iskun seurauksena kun mieheni heitti minut kovaa sängynlaitaa vasten.
Juhon ollessa kuukauden ikäinen ja Markon puolentoista vuoden huomasivat neuvolassa minun mustelmani. Sosiaaliviranomaiset puuttuivat asiaan ja sanoivat että jos en lähde lasten kanssa pois mieheni luota niin he joutuvat ottamaan lapset huostaan. Siitä kuitenkin sitten sain voimia lähteä ja sain poikien yksinhuoltajuudenkin. Eron jälkeen oli kuitenkin vaikeaa koska sain päivittäin yli 50 uhkailutekstiviestiä ja harvase yö jouduin soittamaan poliisille ja ystäväni haki minut ja lapset turvaan luokseen koska ex-mieheni oli tulossa aseen kanssa ja monet kerrat häneltä oli otettu puukkojakin pois kun kännissä uhkaillut tulla meille minua ja lapsia tappamaan.
Ajan myötä exäni rauhottui kun löysi uuden emännän itselleen mutta lapsia hän ei juuri koskaan halunnut nähdä. Nykyisin on toisin..pojat ovat isällään jokatoinen viikonloppu.
Kului vuosia ja oli miehiäkin välissä mutta ei sopivaa sellaista. Vakavaan masennukseenkin sairastuin ja muistan ikuisesti hetken jolloin minä romahdin. Minua huimasi ja tuntui että en saa henkeä. Jalkani todellakin pettivät altani ja lyysähdin lattialle ja kaiken huipuksi näin kaiken vaaleanpunasävyisenä. Sen verran älysin että pystyin soittamaan itselleni apua, tuskin olisin pystynyt ilman lapsiani. Soitin perhetyöntekijälle ja siitä sitten jouduin terveyskeskuksen vuodeosastolle. Olin hyvin itsetuhoinen ja en paljon jaksanut mitään muuta kuin maata ja itkeä. Pääsin sitten Suomussalmelle hoitokoti Betaniaan koska se oli ainoa lähellä oleva paikka minne sai mennä lasten kanssa hoitoa saamaan. Olin poikien kanssa 3kk Betaniassa ja siitäkin ajsta olisi vaikka mitä kerrottavaa mutta jääköön se nyt tähän. Kuitenkin pahimmasta selvittyäni ja jotenkuten toivuttuani jatkoin rakkaiden lasteni kanssa normaalia elämää omassa kotona.
Muutin sitten jossain vaiheessa lasten kanssa Valtimolle ja sieltä myöhemmin Enoon kun sieltä löysin seuraavan miehen jonka kanssa sain kaksi poikaa lisää, Lennin ja Leevin ja me muutimme yhdessä Sotkamoonkin. Naimisiinkin oltiin menossa kunnes viimehetkellä minä tajusin että en minä tätäkään elämältä halua...mies oli sitä lajia joka alisti minua jatkuvasti henkisesti, eikä meidän parisuhteessa jaettu halauksia tai suukkoja tahi muutakaan. Itse jos yritin miestä halata niin hän meni tikkujäykäksi ja veti päätäkin takakenoon, sama homma jos yritin suudella. Muutenkin tunsin olevani aina yksin siinä suhteessa ja elin vain lapsille.
Kun on kokenut niin fyysistä kuin henkistäkin väkivaltaa koko elämänsä ajan niin siinä omakin mielenterveys järkkyy. Ja sen sanon että vaikka fyysisestä väkivallasta tulee mustelmia ja käy kipeää niin henkinen on kaikkein pahinta..siitä jää ikuiset arvet sisimpään ja luottamus menee kyseistä ihmistä kohtaan lopullisesti.
Nykyisin olen siis yksin neljän poikani kanssa ja arki on välillä ihan helvetin (anteeksi kielenkäyttö) raskasta mutta silti olen mieluummin yksin kuin että joutuisin elämään piinassa koska siltä minun mennyt elämäni tuntuu ja yhä vieläkin näen menneestä painajaisia. Myös telkkarissa näkemäni väkivalta voi laukaista paniikkikohtauksen tai jos näen että kylillä jotkut tappelee.
Minä olen kuitenkin onnellinen siitä että minulla on nämä lapset ja vaikka minulla ei ole sukua apuna niin minulla on ihanista ihanimmat ystävät minulle ja lapsilleni, ystäväni ovat ihan hirmuisen rakkaita ja tärkeitä ja on pari sellaista (siskokset vieläpä) jotka tuntuvat ihan kuin olisivat omaa sukua ja perhettä, niin ovat minulle rakkaita ihmisiä.

Minusta on ajan saatossa tullut hirmuisen herkkä ja suojeleva persoona. Itken usein mutta myös nauran usein. ;asennus ajoittain vaivaa mutta olen oppinut käsittelemään sitäkin aika hyvin kun tunnistan itsessäni oireet ja osaan ajatela asioita hieman eri tavalla. Yritän löytää huonoistakin asioista edes vähäsen hyvää koska sitä kuitenkin on vaikka kuinka huonosti oisi asiat.

Minä olen oman elämäni selviytyjä ja kun muistaa että mitään ei tarvitse yksin kestää ja apua saa ja pitääkin pyytää. Olen myös sitä mieltä että ilman kaikkea sitä pahaa mitä olen joutunut kokemaan, en olisi näin vahva ja kokemuksieni myötä olen saanut kipinän uuteen ammattiin, minä tahdon mielenterveys- ja päihdetyöhön kun muutenkin auttamisenhaluni on todella voimakas ja minusta on tullut hyvä kuuntelija ja neuvoja osaan antaa ja menneisyydestäni on siinä mielessä paljon hyötyä.
Jokaisessa ihmisessä on selviytyjäainesta :)

Blogin ensimmäiset sanat

Joten siis...tässä sitä ollaan, blogia kirjoittaen vaikka en edes osaa..ja äidinkieli oli peruskoulusta päästyä vaivainen seiska. Mutta haitanneekos tuo..kirjoitan niinkuin huvittaa virheistä välittämättä kun en itse niistä edes ymmärrä.
 Olen siis yh-mamma ja poikani ovat: Marko 8v , Juho 7v , Lenni kohta 3v ja Leevi 1v. Niin ja onhan meillä vielä lisäksi rottaherrat Nirppu ja Närppy (kolmaskin oli...Viivi vanhus, mutta sille kävi ikävästi kun otti ja kuoli eilen), ja sitten vielä puolitoistavuotias kissaneiti Elli.
 Tänään on sunnuntai ja meille se tarkoittaa yökkäripäivää ja hiuksetkin enemmän ja vähemmän sekaisin. Syyään millon nälättää, jotain pikaruokaa tietysti ettei tarvitse ruuanlaittoonkaan vääntäytyä ja laiskotellaan mahdollisimman paljon telkkarin ääressä...ja  minä siinä kuuluisassa "veispuukissa" lorvien.
Isoilla poijjilla on joululoma joten rytmit meillä heittää häränpyllyä ja aamuisin saanut nukkua piiiitkään ja on ollut ihanaa kun on iltaisin saanut isoille poijjille omistaa aikaa huoleta kun muutoinhan poijjat menee jo seitsemän aikaan illalla nukkumaan jotta jaksavat aamuisin nousta koulutielle.

Huoooh..kyllä tuntuu työläältä tämä kirjoitus...alku aina hankalaa. Mutta tuskin tänne kovin usein edes kirjoitan kun ei tämä miun pääkoppa ota aina toimiakseen väsymyksestä johtuen..se on tämä pirun kaamosaika. Tältä erää lopetan tähän kun täytyy kiiruhtaa jälkikasvua paapomaan jotta päästään päikkäreille koko poppoon voimin.